Olen hiljainen. Onko siitä sinulle jotakin haittaa? Olen erilainen. Häiritseekö se sinua? Olen sulkeutuvampi kuin muut. Miksikö? En halua muiden satuttavan itseäni enää enempää...
Hiljaisuus. Se tila kävi hänelle aivan liian ahtaaksi. Loppujen lopuksi... En edes tiedä, miksi hän eli pelkässä hiljaisuudessa. Se ei ollut hänelle esittämistä, vaan pakoreitti. Pakoreitti todellisuudesta, pakoreitti muiden luota. Ei hänen erilaisuutensa minua koskaan häirinnyt, eikä se, ettei hän puhunut. Hän itse kärsi siitä enemmän, mutta ei halunnut enää muiden satuttavan itseään. Lopulta hän päätyi ratkaisuista pahimpaan, jättäen jälkeensä vain tyhjyyttä, surun ja kirjeen. Kirjeen, jossa hän pyysi kertomaan tarinansa muillekin, olemaan opetuksena siitä, miten ei kannata toimia. Mitä kannattaa yrittää välttää. Hänen viimeinen tahtonsa on minun lakini, ja toteutan sen nyt.
Hän oli uusi luokallamme. Ei erikoisen tavallinen ihminen, vaan ulkonäöltäänkin jo poikkeava. Alusta asti hiljainen, hän tutkaili maailmaa täysin eri tavalla kuin suurin osa ikäisistämme ihmisistä. Nopeasti hänet leimattiin oudoksi, eikä hänen kanssaan liikkunut oikeastaan kukaan. Ei hän tosin seuraa ilmeisesti kaivannutkaan, sillä aina, kun hänelle puhuttiin... Niin, hän ei koskaan vastannut, katsoi vain ilmeettömästi. Aivan sama, mitä toinen yritti, katse viestitti aina saman asian: Mitä sinä minusta haluat? Näkyi selvästi, että tyttö ei halunnut ketään lähelleen. Tiesimme hänestä vain nimen: Alina. Mitään muuta hänestä ei kunnolla saanut irti.
Hänellä oli kuitenkin tapa puhua, kertoa. Hän kirjoitti tunteensa teksteihin, useimmiten lyriikoihin. Ne olivat tummasävyisiä, raskaita. Masennuksen merkkejä riimeissä ei kuitenkaan näkynyt, sanat olivat vain hänen tapansa tutkailla tätä yhteiskuntaa. Alina ei kuitenkaan lukenut tekstejään ääneen, ja harvoin antoi ne näytillekään. Ne harvat kerrat olivat vain etuoikeutetuille, ja minä olin yksi heistä. Minuun hän kertoi luottavansa, mutta siltikään hän ei koskaan kertonut, mitä hän sisällään tunsi. Monet kerrat mietin yön yli, miten saisin hänet puhumaan. Oliko hänellä rankkaa kotona? Vai oliko hän niin erilainen, ettei kokenut kuuluvansa tähän yhteiskuntaan? Mietin myös, voisinko auttaa häntä taas luottamaan kunnolla. Mutta kun puhuin asiasta hänelle, hän vastasi:
"Olen hiljainen. Onko siitä sinulle jotain haittaa? Olen erilainen. Häiritseekö se sinua? Olen sulkeutuvampi kuin muut. Miksi? En halua muiden satuttavan itseäni enää enempää. Luottamus ei ole todellinen käsite. Ihminen on luonut sen, jotta voisi tehokkaammin puukottaa toveriaan selkään."
Noiden lauseiden olisi pitänyt kertoa minulle, ettei kaikki ollut kunnossa. Olin kuitenkin sokea, liian hölmö nähdäkseni, että nuo lauseet olivat kaikessa jyrkkyydessään hätähuuto maailmalle. Pistin sen hänen erilaisuutensa piikkiin, ja annoin asian olla. Enhän vielä tuolloin tuntenut häntä kunnolla; eihän hän päästänyt ketään lähelleen.
Alina tuli lukuvuoden puolivälissä luokallemme. Siitä pitäen häntä nälvittiin paitsi omassa luokassa, myös muiden luokkien tahoilta. Hän ei kuitenkaan ottanut pilkkalauseita kuuleviin korviinsakaan, vaan antoi niiden mennä täysin ohi. Alina suoriutui lähes kaikesta moitteettomasti, ja hänen todistuksensa puhuivat puolestaan; hän oli kympin oppilas. Tätäkään yhtälöä ei suodatettu; miten joku, joka poikkesi massasta, voisi olla tarpeeksi älykäs kymppeihin ja yseihin? Moni tätä yhtälöä kyselikin, ehkä pilkalliseenkin sävyyn, mutta vastauksena oli vain tuijotus: Mitä oiken tahdotte?
Tapahtumaketju sai alkunsa helmikuussa. Eräänä päivänä hän ei yksinkertaisesti tullut kouluun. Moni ihmetteli syytä, pilkka unohtui uteliaisuuden tieltä. Luokanvalvojamme kertoi lopulta Alinan jääneen auton töytäisemäksi. Tunsin valahtavani kalpeaksi, kämmenieni hiostuvan. Pelkäsin hänen olevan hengenvaarallisessa tilassa. Rauhoituin kuitenkin luokanvalvojamme kertoessa, että Alina oli sairaalassa, muttei hengenvaarallisessa tilassa. Itse asiassa, hän voi hyvin; töytäisy ei ollut ollut paha, ja Alina oli lähes täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Koulun jälkeen kävin katsomassa häntä sairaalassa, ja hän oli oma itsensä: vaitonainen kuuntelija, ja silti läsnä. "Miten sä oikein ajauduit auton eteen? Etkö sä... Etkö sä vaan nähnyt sen tulevan?" kysyin. Hän katsahti minuun, mutta tällä kertaa vihreät silmät katsoivat minuun oudosti. Hetken kuluttua tajusin, että ne sisälsivät kyyneleitä- eikä Alinalla ollut aikomustakaan vastata minulle. En alkanut tivata häneltä syytä, mutta sairaalasta lähtiessäni pääni kuhisi vielä enemmän kysymyksiä kuin sinne mennessäni- enkä saanut ainuttakaan vastausta. En yhtään, vaikka olisin niitä tarvinnut. Uteliaisuudestako? No, sehän on ihmisen perusluonne.
Alinan päästyä pois sairaalasta ilkkuminen vähentyi puoleen. Ehkä siksi, että ihmisillä oli jo muutakin ajateltavaa: yhdeksännen luokan kevät ja yhteishaku. Yllättäen Alinan koulumenestys alkoi mennä karille. Hän puhui tavallistakin vähemmän, eikä enää suorittanut normaalia tasoaan. Muutamat puhuivat tästä huolestuneeseen sävyyn, mutta kovinkaan montaa ei kiinnostanut. Ymmärsimme, että hän alkoi stressaantua yhä enemmän ja enemmän. Kukaan ei kuitenkaan laittanut tikkua ristiin hänen auttamisekseen. Ehkä ajattelimme sen olevan ohimenevää, ken tietää. Ei siihen ole yksittäistä selitystä. Kaikki tämä tapahtui hyvin lyhyessä ajassa, vajaassa kuukaudessa. Sen olisi pitänyt viimeistään avata silmämme, mutta kaikilla oli aina jotakin muuta. Jopa minulla, jolle Alina uskoutui, jos nyt uskoutui. Minulla oli aina vain kiire, olin täysin omissa asioissani kiinni. Ymmärsin liian myöhään, ettei Alinaa kuunnellut kukaan. Hän olisi ehkä loppuvaiheissa halunnutkin puhua... Kukaan vain ei halunnut kuunnella.
Kaikki loppui kuin seinään. Vain vähän ennen yhdeksännen luokan loppua käteeni tuotiin kirje. Ihmettelin, miksi luokanvalvojamme itki. En osannut aavistaa vielä mitään, vaan avasin kuoren. Aloin lukea hitaasti rivejä läpi. Loppuun päästyäni minun oli istuttava, etten olisi pyörtynyt. En edes nähnyt mitään, sillä kyyneleet sumensivat näkökentän. Kirjeessä luki:
"Kiitos sinulle, että jaksoit kuunnella minua edes vähän, outoudestani huolimatta. Mä en aiemmin kertonut tätä, mutta... Se kun mä jouduin sinne auton alle, mä tein sen tahallani. Mä vaan odotin sopivaa hetkeä kertoa, mutta yllättäen sä käänsitkin mulle selkäs etkä enää kuunnellut. Enkä mä tietenkään osannut kertoa, paitsi näin. Mä kirjoitin runon.
Tähtien hopeinen tuike muuttuu
Nyt jo verestävän punaiseksi
Taivaankansi muuttuu pikimustaksi
Missään ei ole enää mitään järkeä
En näe enää eteeni
Minulla ei ole valoa jota seurata
Olen juuttunut aikaan
Mutta silti menen eteenpäin valonnopeudella
Lumihiutaleista tulee harmaita
Ovatko ne kenties enkelin siipisulkia
Enkelin, joka kaiken kestettyään
Murtuikin paineen alla?
Voivatko enkelin siivet pettää?
Voiko suojelijakin murtua?
Vaaniiko vaara siellä jossain
Siellä, mistä ei ole paluuta?
Se on minun selvitettävä
Se on vain matka tuntemattomaan
Minulla ei ole mahdollisuutta kertoa
Näkemästäni
Kyyneleistä tulee punaisia
Ja tunnen palavani loppuun
Tämä on kirjoitettu sinulle
Kiitos ja anteeksi "
Toiselle puolelle hän kirjoitti pyyntönsä kertoa tarinansa. Ja loppujen lopuksi... Hän oli ihan tavallinen tyttö. Täysin tavallinen ihminen, lihaa ja verta. Erilainen, mutta silti ihminen.
Ihan tavallinen tyttö.
