"Laulan sulle tämän laulun, pikkusisko
Ja mä toivon, et sä kuulet sen
Olen ollut liian harvoin isoveli
Mut usko pois, sua usein ajattelen"
En edes tiedä, mistä se ajatus tuli. Pelottava ajatus. Enkä tiedä, mistä kyyneleeni olivat lähtöisin. Istuin bussissa, matkalla takaisin kotiin. Pitkä, Helsingissä vietetty viikonloppu oli ohi, ja oli aika palata takaisin normaaliin rytmiin. Nojasin otsaani bussin ikkunaan, ja annoin pitkien rastojeni peittää kasvoni täysin. Niin ihmiset eivät nähneet, että itkin. Itkin, syystä jota en edes tiennyt. Olin palaamassa kotiin, vanhempieni ja pikkusiskoni luo. Tiesin, että he kaikki olivat turvassa. Tai ainakaan minulle ei ollut ilmoitettu mitään. Silti pelkoa tuottavat ajatukset leikkivät mielessäni. Mitä, jos heille tapahtuisi jotakin ? Mitä, jos pikkusiskoni kuolisi ? Tai jompikumpi vanhemmistani ? Purin huultani estääkseni nyyhkäykset, jotka pyrkivät väkisin esiin. En tahtonut ihmisten kuulevan, että itkin. En tahtonut paljastaa sitä heille, sillä se ei heille kuulunut. En jaksanut "mikä sinulla on hätänä"- kuulustelua; vieraille ihmisille en puhunut koskaan. Oli hyvä, jos puhuin kenellekään. Laukkuni oli viereisellä penkilläni, ilmaisten kanssamatkustajille, että siihen ei istuttaisi.
Maisemat vilahtivat ohi täydellisen harmaina, samantekevinä. Tuuli vihmoi vettä bussin ikkunaan, josta näin kapeat, kalpeat kasvoni. Ne olivat kyynelten juovittamat, silmät punersivat jo. Olin ollut bussissa puolisen tuntia, ja yllättäen kuljettaja jarrutti. Nostin katsettani sen verran, että näin vanhemman naisen, joka nousi bussiin. Painoin nopeasti otsani takaisin ikkunaan, tehdäkseni itseni mahdollisimman huomaamattomaksi. Tuo kulkikin ohi, lähestulkoon käskystä. Loppu puolitoista tuntia meni siinä, että yritin rauhoittaa itseäni. Onnistuinkin siinä, ja nukahdinkin puoleksi tunniksi.
Päätepysäkillä nappasin laukkuni, ja nousin penkiltäni. Puraisin huulilävistystäni, ja lähdin bussin pysähdyttyä kävelemään kohti sen etuovea, kohti tasaisen harmaata arkea. Harppasin portaat alas, ja ponnahdin bussin rappusista asemalle. Lähdin kävelemään kohti kotia, ja tungin musiikkisoittimen napit vielä syvemmälle korviini. NMB:n "Pikkusisko" soi yhä edelleen toistolla. Se oli suosikkibiisini, mutta se sai minut ajattelemaan pikkusiskoani Tiinaa. Mitä hänelle kuului, oliko hän hengissä, loukkaantunut vakavasti? Sitä ei koskaan voinut tietää, kun oli poissa kotoa. Kilometrin mittainen kotimatka alkoi yhtäkkiä tuntua liian pitkältä, ja nopeutin askeleitani. Sitä paitsi, pääkaupunkiseudun sade oli saavuttamassa jo tätäkin paikkakuntaa, enkä halunnut kastua läpimäräksi.
Sain yhtäkkiä tekstiviestin äidiltäni."Tino, tulepa kotiin nopeasti. Meillä on vähän vaikeeta asiaa kerrottavana.". Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin. Tiinastako tässä oli kyse? Toivoin, että ei. Tajusin kyllä, että äiti olisi kirjoittanut sen viestiin... Hän olisi halunnut minun tietävän niin pian kuin mahdollista. Joten Tiinasta ei varsinaisesti voinut olla kyse. Huuleni pureksinta kiihtyi, askeleeni tihentyivät entisestään. Pelkäsin sitä, mikä kotona odottaisi. Jos tarkkoja oltiin, äiti oli puoliksi savustanut minut ulos sieltä. Miksi?
Olin kotona nopeammin kuin yleensä, ja avasin kotioven vapisevin käsin."Kotona ollaan", huusin hivenen epäselvästi murahtaen, ja äiti tuli välittömästi eteiseen. Hänen kasvoillaan oli vaikeasti tutkittavissa oleva ilme."Seuraa mua, Tino", hän sanoi, ja viittoi minut keittiöön. Jätin laukkuni eteisen naulakon alle, ja harpoin kengät jalassa keittiöön. Isäni vilkaisi minua hivenen kiukkuisesti, mutta jätti sen sillä erää sikseen. Siitä tiesin varmasti, ettei kaikki ollut hyvin. Kengät jalassa liikkuminen sisällä oli kielletty, ja isä siitä aina ensimmäiseksi huusi. Äiti meni istumaan isän viereiselle tuolille. Tiina kuului olevan vintissä, kuuntelemassa suosikkiyhtyettään, Christian Deathia."Miksei se tyttö voi jo tulla, saataisiin tämäkin pois päiväjärjestyksessä, helvetti", isä murahti kiukkuisena."Voin mäkin sen hakea", sanoin. En saanut myöntöä enkä kieltoa, joten katsoin parhaaksi nousta ja hakea Tiina alakertaan.
Nousin puiset portaat ylös, ja koputin Tiinan huoneen oveen. Ovi oli normaalin valkoinen, mutta suuri "KEEP OUT"- ovilippu peitti sen lähes täysin. Tuijotin suoraan lipussa olevan pääkallon silmäkuoppiin, kun ovi avattiin. Katsahdin parikymmentä senttiä alaspäin, ja katsoin Tiinaa, 13- vuotiasta pikkusiskoani. Kuten arvata saattoi, oli Tiinakin ala-asteajoilta muuttunut, muttei ihan siihen perinteiseen suuntaan. Jo valmiiksi tummahkot silmät oli rajattu paksulla mustalla kajaalilla, ja tyyli oli selkeästi goottirokkari. Jo valmiiksi ruskeat hiukset olivat mustiksi värjätyt, ja ne korostivat kermanvaaleaa ihoa hyvin vahvasti. Tiina katsoi minuun tylsästi, mutta tummanvioleteilla huulilla leikki hymy."Kato, hippi palasi kotiin", sisko naurahti, ja mottasi minua leikillään käsivarteen."Äyh", kommentoin virnistäen, ja harppasin sitten sisemmälle huoneeseen, jonka seiniä koristivat useat gootti- ja hevibändijulisteet."Mutsi ja faija pyys sut alakertaan", kommentoin. Lähtiessämme Tiinan huoneesta emme voineet arvata, että uutinen olisi musertava toiselle meistä.
"Mä uskon kyllä sen, isoveli
Ja uskoisin vaikka oisit ihan hiljaa
Mun on hyvä olla kun olet vierelläni
Saanhan hetkeksi silmäni ummistaa"
Jälkeenpäin oli vaikea muistaa, mitä tarkalleen sanottiin. Ainut asia, minkä muistin, oli sana "avioero". Kaikki meni minulta ohi korvien. Mutta mikään ei mennyt ohi korvien Tiinalta, joka oli paljon herkempi tällaisille tilanteille. Itse istuin paikallani kuin zombie. Isän ja äidin panikoivat äänet, Tiinan huuto, poisjuoksevat askeleet, huutoa, oven paukahdus. Siinä kaikki, mitä kunnolla muistin."Tino! Mene Tiinan perään!" isä huusi minulle jossakin välissä. Mitä minä olisin siskolleni voinut? Ei hän täysi-ikäinen ollut, ja minun olisi kenties pitänyt juosta perään, mutta en ollut hänestä vastuussa. Äiti ja isä olivat. Nousin kyllä keittiön pöydän äärestä, ja hortosin huoneeseeni. Löin No Man´s Bandin soimaan, ja samantien löin nyrkkini seinään. Miksi, miksi, MIKSI? Kenties se oli selitetty minulle, mutta minulla ei ollut ollut voimaa kuunnella sitä.
Menin aikaisin nukkumaan, ja seuraavana aamuna myös heräsin varhain. Minut yllätti se, että Tiinaa ei näkynyt missään. Tokkuraisena hoipertelin alakertaan, ja samantien näin kaksi poliisia istumassa pöytämme ääressä."Mihin aikaan hän suurinpiirtein katosi?" toinen poliiseista, kalju ja lihaksikas yksilö, kysyi."Emme katsoneet kelloon, mutta uskoisin, että joskus kahdeksan aikaan illalla", isä vastasi. Äiti itki vieressä, kykenemättä vastaamaan."Siis... Missä Tiina on?" kysyin, ja kurtistin kulmiani."Emme tiedä. Me ei todellakaan tiedetä, missä sun siskos on. Se lähti eilen illalla sinne jonnekin, eikä meillä ole mitään käsitystä, minne", isä vastasi. Valahdin kalvakaksi. Minulla nimittäin oli aavistus, missä sisareni oli."Mä lähden etsimään sen suosikkipaikoista", sanahdin. Äiti yritti sanoa, että he olivat etsineet niistä jo. Ehkä niistä, jotka he tiesivät.
Kolme katua vasemmalle, neljänneltä oikealle, ja siitä sivukujalle. Sitä kautta kellariin, savuiseen loukkoon. Olin useasti hakenut Tiinaa täältä. Jointtien haju tulvi nenääni jo pitkään ennen, ja sisään kellariin astuessani irvistin inhoten."Tiina?" kysyin ovelta. Turo, yksi hänen pilvenpolttelijakavereistaan, katsahti minuun."Kyllä se tässä kävi, mutta sitte se selitti jotakin jonnekin menemisestä, ei me saatu selvää", hän sanoi. Kiitin häntä, ja häivyin. Hahmojen koosta olin saattanut päätellä, ettei Tiina ollut paikalla. Purin huultani kivuliaasti, ja lähdin seuraavaksi autokorjaamolle. Tuuli pureutui kaulaani kivuliaasti huivin läpi, ja painoin pääni kumaraan. Koulu saisi tältä päivältä jäädä: ei siellä kuitenkaan mitään tapahtuisi. Harpoin päättäväisesti vastatuuleen.
VIIKKOA MYÖHEMMIN
Katsahdin äitini tummiksi meikattuja kasvoja ja mustia vaatteita. Minulla ja isällä oli päällämme myös mustat puvut, katseemme kuollut ja eloton. Tiina oli löydetty vanhan sillan luota päivää katoamisen jälkeen. Miten hän sinne oli päätynyt, se oli hyvä kysymys, sillä se sijaitsi kymmenen kilometriä kotiamme etelään. Sillalta oli löytynyt loppuunsa juotu Koskenkorva-pullo. Oliko Tiina niin humalassa, että oli kaatunut kaiteen yli, vai oliko hän kenties päättänyt hypätä? Kuolinsyystä, niskan ja selkärangan murtumisesta, ei saanut selvyyttä. Äidin ja isän avioeroaikeet olivat kenties olleet hänelle liikaa. Normaalisti hän vietti aikaansa jonkun kanssa, jonkun ystävänsä... Tällä kertaa hän oli oletettavasti ollut liikkeellä yksin.
Kirkossa en kyennyt lausumaan muistosanoja muuten kuin kuristuneella äänellä. Olin kaapannut nekin "Pikkusiskosta". Ja ne menivät näin:
"Älä pelkää pikkusisko
Taivas pitää sinun puolta
Vaikka joudut tänään yksin lähtemään
Mä en voi sun mukaan tulla
Ei ole lupaa siihen mulla
Mut älä pelkää
Älä pelkää, pikkusisko..."
