"Love's the funeral of hearts
And an ode for cruelty
When angels cry blood
On flowers of evil in bloom..."
Kivisydän. Tunteeton. Jääkylmä. Siinä sanoja, joilla minua oltiin kuvattu jo pitkään, ja joita kuitenkaan ei koskaan ollut varmistettu oikeiksi kuvauksiksi. Se oli se, mitä ihmiset päälle päin näkivät, se oli sitä, mitä halusin heidän näkevän ja luulevan. En tahtonut kertoa itsestäni kenellekään, halusin lukittautua omaan rauhaani. Minulla oli siihen syyni, joita en myöntänyt edes itselleni. Johtuen kai siitä, että ensimmäinen rikkoutuminen tapahtui ollessani vasta 13, lapsi, joka luuli jo tietävänsä maailmasta kaiken. Luulin tietäväni, mitä on rakkaus, luulin tietäväni, mitä siitä ajattelin. Luulin myös rakastavani yhtä ihmistä, mutta nyt kun ajattelen asiaa, luulo ei ole tiedon väärti. En tiennyt rakkaudesta mitään, enkä varsinkaan mielipidettäni siitä. Kasvaessani isommaksi saatoin jo sanoakin sen ääneen: rakkaus tarkoitti sydänten hautajaisia, oodia ilkeydelle. Kenties toistelin siinä Ville Valon kirjoittamia sanoja, mutta sen paremmin ei ihminen sitä voinut sanoa.
En ikinä enää halunnut rakastua sen jälkeen, kun pääsin yli kolmannestatoista ikävuodestani. Tiesin, etten edes voisi, sen yhden särjettyä sydämeni. Nyt nauran aatteilleni, sillä sydämen murtumisesta en silloin tiennyt vielä mitään, enkä varmaan tiedä vieläkään. Kasvoin kuitenkin vanhemmaksi, ja aloin nähdä elämän muunakin kuin mustavalkoisena moraalitaisteluna, jossa vahingonteon oli annettava voittaa. Ymmärsin enemmän, joskaan en paljon, jo täyttäessäni 14. Silloin ihastuin toisen kerran. Ja sama homma toistui, tapahtumia ja seurauksia myöten. Nyt olin jo oppinut, että ihmisen on vaikea olla rakastamatta. Siinä suhteessa olin kasvanut jo viisaammaksi. Yhä edelleen kannatin sitä, ettei rakastumisessa ollut järkeä. Arvelin tulevani paljon paremmin toimeen ilman. Kaksi vuotta se onnistuikin.
Vähän ennen kuudettatoista ikävuottani se tapahtui jälleen. Sama homma toistui, mutta seuraus oli odottamaton. Kuulin kyllä jälleen sanan "ei", mutta samalla ymmärsin, etten ollut vielä ketään rakastanutkaan. Ei, se tapahtui vasta nyt. Niin ainakin arvelin, ja sillä kannalla olen vieläkin. Ennen olisin halunnut ihmisen itselleni, en kenellekään muulle. Nyt totesin olevani onnellinen, jos hänkin olisi onnellinen. En enää kyennyt tappamaan tunteitani, mutta saatoin hillitä niitä, olla oma itseni. Isku tuntui syvemmällä kuin aikaisemmin, mutta nyt olin jo oppinut, ettei se aina ollut vahingoksi. En halunnut tuntea katkeruutta, kuten ennen.
"Loppujen lopuksi noidankehä ei pysähdy ikinä", sanoin, lopetettuani selostuksen. Mizuki istui vieressäni, puhallellen laiskasti savua suustaan. "Olet omituinen, Tsuyoshi...", tuo kommentoi, silmät suljettuina. Auringonlasku heitti hänen mustaan tukkaansa punaisia ja kultaisia vivahteita, ja oikeastaan teki lähes häijyä katsoa siihen. Siispä käänsin katseeni taas merelle, kalliolta jolla istuimme. Hän napautti kevyesti purut savukkeen päästä. "Tuskin loukkaannut, jos sanon tämän... Sen noidankehänkin saa pysäytettyä, kun löydät jonkun sopivan", Mizuki sanahti, verkkaisesti. Miksi olisin siitä loukkaantunut, sitä en tiedä. Istuimme vielä hetken paikallamme. En reagoinut hänen sanoihinsa, vajosin vain mietteisiini. Niin kai... Mutten halunnut löytää enää muita.
"The funeral of hearts
And a plea for mercy
When love is a gun
Separating me from you"
Elämä meni painollaan eteenpäin. Syksy saapui, kesän kauneus kuoli. Sen mennessä tunsin itsekin vajoavani, niin kuin aina syksyisin. Vuosi olisi lopuillaan, vuosi yksinäisyyttä takana, vuosi edessä. Ja niin varmasti jatkuisi koko elinikäni ajan. Hyvin vähäiseksi jäävällä vapaa-ajallani mietin erilaisuuttani muihin poikiin nähden. Liikuin kyllä heidän seurassaan ja nauroin heidän jutuilleen, mutten ollut oikeastaan kovin samanlainen. Suurin osa ikäisistäni pojista harrasti karatea, kung futa tai jotakin vastaavaa. Itse harrastin lukemista, kirjoittamista; se oli tapa purkaa aatteet paperille, tapa, jolla en kyennyt vahingoittamaan muita.
Olin aina ajatellut enemmän, syvemmin. En yleensä mennyt mukaan minkään valtakunnan sekoiluihin, sillä isäni ei kestäisi sitä. Äitini oli jo mennyt, syövän mukana. Itse asiassa, se saattoi olla syy, miksi kasvoin naisen muottiin: olin elänyt ilman äitiä, ja jouduin käyttämään itseäni korvikkeena. Tähän pohdintani usein keskeytyi, sillä en antanut itseni jatkaa pidemmälle. Rakkaus tosiaan tarkoitti sydänten hautajaisia, oli se minkälaista tahansa. Perhe-ja sukurakkauteen annoin itselleni kuitenkin luvan. Kaikki muu oli sallittua, paitsi romanttinen rakkaus.
Mizuki oli ainut, kenelle saatoin puhua. Mutta hän ei ymmärtänyt-kenties siksi, etten koskaan puhunut nimillä. Siihen taas ei ollut tarvetta, sillä häntä minä rakastin, olin sen sanonutkin, mutta Mizuki ei ymmärtänyt. Jokin ei täsmännyt, kenties se, ettei hän liiemmin arvostanut itseään ihmisenä... Ei kai uskonut, että joku voisi häntäkin rakastaa. Ja silti rakastin, vaikken ikinä häntä saisikaan. Tapahtumista ei ole paljoakaan aikaa, ja yhä edelleen tunnen niin. Kenties se ei koskaan toteudu, kenties toteutuu. En tahdo elätellä turhaa toivoa.
Mutten silti myöskään tahdo rakastua muihin. Koska, yhtä kaikki, hautaisin siinä vain lopunkin toivoni, mahdollisuuteni... Lopulta sydämeni, kaikkeni.
