"Toivoisin että muistaisit
kun ystäväni olla taisit
kaiken kauniimpana silloin mä näin
oli aurinkokin polttavampi kuin tänään..."
Viiltävä kipu. Tyhjyys, joka suojasi minut, tietty päämäärä, jonka vuoksi elin. Ikuisesti verkkokalvoille piirtyneet kuvat joukkomurhasta, josta ainoana selvisin minä... Sekä toki tappaja itse. Silloin määräytyi kohtaloni, jota vastaan en jaksanut edes taistella-kosto. Tappaa se, joka vei minulta rakkaani. Tappaa joku, joka joskus oli itsellenikin rakas...
Ja nyt, kun olin tavoitteeni saavuttanut... Olinko sittenkään tyytyväinen elämääni? Oliko se sittenkään sitä, mitä havittelin? Purin huuleeni, ja mietin asiaa kahdesti. Ei, en tainnut olla... Koska minulta puuttui joku, jonka kanssa voisin kokemukseni jakaa. Ystävä... Tiesin myös tismalleen, mistä sellaisen löytäisin. Mutta se edellyttäisi minulta jotakin, johon en ollut moneen vuoteen taipunut edes painostuksen edessä...
Paluuta Konohaan.
Kirosin itseäni mielessäni, mutta mitä lähemmäksi tulivat lyhyemmät ja pimeämmät päivät, sitä enemmän aloin tuntea kaipuuta entiseen. Mielessä kävi usein myös se, että surmauttaisin itseni, mutta luontoni ei antanut periksi. En ollut syntynyt siihen... Alun alkaen en ollut myöskään syntynyt kostamaan. Mutta sukulaisteni veri oli värittänyt maailmankatsomustani niin vahvasti, etten ollut muuta enää kyennyt ajattelemaankaan.
Pimeys oli luonnon vallitseva elementti. Vaikka olisinkin ollut valoisassa metsässä, jota olisin joskus voinut luonnehtia kauniiksi, tunsin vain viiltävää kipua ja tyhjyyttä, joka ilmoitti itsestään polttavana taakkana takaraivossani. Ei... En olisi halunnut jatkaa niin. Halusin lähelleni sen henkilön, joka olisi voinut hyvin olla veljeni. Jonkun, joka oli juossut perässäni monta vuotta... Jonkun, joka ilmeisesti vieläkin välitti. "Naruto Uzumaki... Hyväksyisitkö minut takaisin?". Se oli kysymys, jonka olin ajatellut esittäväni.
"Mutta kuolleet lehdet kootaan haravalla
jalanjäljet liukenee satamalla
vaipuu unohduksen yöhön kylmään
yksin liikkuvien muistojen maailmaan jään..."
Kerran tätä ajatellessani päätin palata. Kysymys poltti huulillani, kerätessäni vähät tavarani, jotka olin ottanut mukaani Orochimarun luokse lähtiessäni. Tiesin hyvin, että lähdöstä tulisi vaikea. Ehkä jopa sotaisa... Mutta en ollut turhaan ninjojen bingolistojen korkeilla sijoilla. Vaarallinen peto, saalistaja... Tai jotakin vastaavaa. Edes Orochimarua ei enää pelätty Konohassa yhtä pahasti, niin olin kuullut.
Otin jalat alleni, ja lähdin ripeästi tarpomaan piilopaikasta karkuun. Tiesin suunnilleen, ettei kylä ollut kovin kaukana; olimme suunnitelleet Konohan tuhon ties kuinka monennetta yritystä, ja olimme siksi majoittuneet melko lähelle, vaikka se riskialtista olikin. Tiesin siis, mihin suuntaan kävellä... Naurahdin hiljaa, rientäessäni kylää kohden.
Lähtö olikin helppo... Yllättävän helppo. Ehkä olin onnistunut ajoittamaan asiani oikein...
Tuota pikaa olinkin Konohassa, ja varovasti astelin kohti Naruton asuntoa. Oven edessä epäröin hieman, ja laskin kaapuni hupun. Ei Naruto päästäisi tuntematonta kulkijaa sisälle... Epäröiden koputin oveen, ja tunsin hengitykseni kevenevän. Hyväksyisikö hän minut takaisin..?
Ovi avautui varovasti, ja ymmärsin katsovani Sakuran silmiin. "Sakura..?" ehdin kysyä, ennen kuin tyttö tunnisti minut. "Sasuke.!?" tyttö ehti älähtää, ennen kuin sain painettua käteni hänen suulleen. "Hiljaa... Missä Naruto on?" kysyin, mutta vastausta ei kuulunut. "Sakura... Missä Naruto on?" toistin kysymykseni. "Ja miksi sinä..?" en ehtinyt saada kysymystä loppuun, ennen kuin näin Sakuran silmien täyttyvän kyynelistä.
Äkkiä silmäni tuntuivat peitetyiltä. Sakuran heittämä harhatekniikka, sen tunnistin heti. Olin jo aikeissa purkaa sen, mutta tunsin tytön sormet omillani. "Ei, älä... Vien sinut hänen luokseen...", tyttö sanoi, ja hetken kuluttua hän vetikin minua pitkin tietä. Kulkumme oli ripeää, ja kuulin välillä kuiskauksia omasta nimestäni. Mumina kuulosti kuitenkin surumieliseltä.
Mikä kylää oikein riivasi?
Jonkin ajan kuluttua pysähdyimme, ja Sakura purki tekniikkansa. Vilkaisin ympärilleni, ja ymmärsin meidän olevan samalla aukiolla, jolla Kakashi piti ensimmäisen selviytymisharjoituksemme. "Mitä me täällä..?" ehdin kysyä, ennen kuin Sakura löi minut polvilleni. Olin hyökätä saman tien takaisin, mutta katseeni iskostui suoraan eteeni.
Nimiä kivessä... Obito Uchiha... Hayate Gekkoo... Ennen kuin ehdin viimeisimmän, tuoreen nimen kohdalle, tajusin sen olevan obeliski taistelussa kaatuneiden muistolle.
Viimeinen nimi oli Naruto Uzumaki.
Tunsin hapen loppuvan lähestulkoon samantien, ja katsoin Sakuraa, jonka kasvoilla oli tunnistamaton ilme... Sääliäkö? "Milloin..?" kysyin, ja tyttö huokaisi hiljaa. "Melko pian Nejin jälkeen...", kuului vastaus. Nejinkin nimi tuli lievänä iskuna, olihan hän yksi voimakkaimmista ja parhaimmista taistelijoista jonka olin tuntenut.
"Milloin Neji..?" kuiskasin, ja puristin kiveä rystyset valkeina. "Neji lähti alle viikko sitten. Naruto... edellispäivänä...", Sakura kuiskasi. "Kuka hänet surmasi?" kysyin, ja näkökykyni alkoi heiketä. Sakura käänsi katseensa pois. "Minä...", kuului vastaus.
Enempää ei tarvittu. Otin kunaini, ja iskin sen suoraan Sakuran sydämeen. "Älä luulekaan pyristeleväsi...", ärähdin. Nuoren kunoichin kasvoilla värjyi heikko hymy. "Tiesin tämän, Sasuke... Tiesin tämän päivän koittavan... Mutta Naruton viimeiset sanat olivat nämä: Kerro Sasukelle, että rakastin häntä enemmän kuin mitään muuta...", tyttö kähähti. Huomasin, ettei tuo edes yrittänyt parantaa itseäni... Hän oli valmistautunut hyvin. Sakura kuoli nopeasti käsiini, jättäen verijälkensä kehooni, maahan ja obeliskiin.
Ensimmäisten korppien saapuessa katosin nopesti. Kenties joskus vielä tapaisin hänet... Naruton... Jossain paikassa, jossa taistelua ei enää olisi. Ettei minunkaan tarvitsisi enää olla yksin, vain ajatukset seuranani... Jossain, mistä en voisi enää paeta. Tai ainakin olisi odottamassa joku, jonka luokse voisin palata.
"Lauloit mulle rakkaudesta
yhdessä olomme taiasta
mutta rakkaus lopulta tuo vain tuskaa
ihan hiljaa eletään elämän ruskaa."
(Lyrics: Tehosekoitin-Kaikki Kaunis Päättyy Aikanaan)
