Veri ja tuli

Haistatko sinäkin sen
Kiehuvan veren pistävän katkun?
Katso, siinä ovat ystäväsi
Sinä olet seuraava

Olen kahleissa, paikallani
Mutta hallitsen sinua täysin
Kiedon sinut mustien siipieni suojaan
Et pääse enää karkuun

Voimani ovat kammottavat
Kenties näet sen jo nyt
En ole demoni, olen enkeli
Joka synnyttää veren ja tulen liiton

Sitä et saa murretuksi
Minä olen yläpuolellasi
Otan vallan, karkoitan ne
Jotka saapuivat sinua auttamaan

Olen yksinäinen, katkera
Mutta sadismissani voimakas
Piinaan sinua pitkään
Kunnes vien henkesi

Älä unohda sitä
Että olen persoonasi
Et saa irrotettua minua
Paitsi kuolemallasi

Vai oletko sinä minun persoonani?
Olenko minä aidompi kuin sinä?
Ah, katso, viimeinenkin pakenee
Kaiken tuhoavaa liittoani

Se liitto on sinun veressäsi.

Meri

   Nuori enkeli tuntee polttavaa kipua istuessaan yksin puun juurella, sormeillen katkenneiden siipiensä tynkiä. Hän tietää jo, ettei niitä voi enää korjata, mutta ei kukaan kai välittäisikään. Tieto ei enkeliä hetkauta. Tähän mennessä kaikki ovat vain katsoneet hänen lävitseen, välittämättä hänestä itsestään. Olihan hänen puolestaan rukoiltukin, mutta yhteisössään hän oli kuin ilmaa, näkymätön vailla arvoa. Siksi hän pyrkikin ihmisten luo, itselleen ominaisempaan ympäristöön.
   Hetken enkeli olikin tyytyväinen, sillä hän sopeutui joukkoon täysin. Tyytyväisyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä hän hukkui ihmisten keskuuteen, erottumatta edes omintakeisella tyylillään. Enkeli ei saanut olla oma itsensä, ja se satutti häntä. Enkelithän eivät ole pelottavia hahmoja, hän totesi, joten miksei hän vain paljastanut todellista olomuotoaan? Syy oli selkeä: mieli oli kaaoksessa, ja hän tunsi hautautuvansa ihmismeren hiekkaan.
   Valitettavasti muutkin huomasivat kauniin enkelin epävarmuuden, ja eräänä yönä hänen kimppuunsa käytiin kujalla. Erään miehen ohikulku pelasti hänet vääryyksiltä, mutta hänen vähäinenkin ylpeytensä loukkaantui ja rikkoutui. Sitä ei enää saisi korjattua, enkeli itse ei jaksanut edes yrittää. Hänen vähäiset tuttavansa aloittivat jälleen rukoilun, yrittivät muuttaa enkelin elämän paremmaksi. Enkeli ei kuitenkaan jaksanut kannatella itseään pinnalla, vaan hukkui jälleen aaltoihin, tällä kertaa omasta tahdostaan.
   Vesi oli kuitenkin vierasta, aallot kestämättömiä. Eräänä päivänä enkeli levitti valkeat siipensä avonaisiksi keskellä vilkasta katua. Hän ei kuitenkaan osannut odottaa onnitteluja hienosta tempusta, saati kommentteja naamiaisista. Itkien enkeli pyrähti lentoon, lentäen kaikaiseen metsään, jossa hän turhautuneena repi siipensä irti: eivät nekään häntä olleet auttaneet. Siitä lähtien hän ei ole liikkunut puun alta, vaan on istunut siellä irti revityt siivet vierellään. Hän ei jaksa enää nousta: meren kivet repivät häntä turhan pahoin. Yhden asian hän on kuitenkin saanut päätettyä: hän ei enää antaudu virran vietäväksi. On turvallisempaa pysyä poissa.

Novellimuunnelma Mikko Herrasen kappaleesta Meri. Alkuperäiset sanat nähtävissä täällä.