Veri ja tuli

Haistatko sinäkin sen
Kiehuvan veren pistävän katkun?
Katso, siinä ovat ystäväsi
Sinä olet seuraava

Olen kahleissa, paikallani
Mutta hallitsen sinua täysin
Kiedon sinut mustien siipieni suojaan
Et pääse enää karkuun

Voimani ovat kammottavat
Kenties näet sen jo nyt
En ole demoni, olen enkeli
Joka synnyttää veren ja tulen liiton

Sitä et saa murretuksi
Minä olen yläpuolellasi
Otan vallan, karkoitan ne
Jotka saapuivat sinua auttamaan

Olen yksinäinen, katkera
Mutta sadismissani voimakas
Piinaan sinua pitkään
Kunnes vien henkesi

Älä unohda sitä
Että olen persoonasi
Et saa irrotettua minua
Paitsi kuolemallasi

Vai oletko sinä minun persoonani?
Olenko minä aidompi kuin sinä?
Ah, katso, viimeinenkin pakenee
Kaiken tuhoavaa liittoani

Se liitto on sinun veressäsi.

Meri

   Nuori enkeli tuntee polttavaa kipua istuessaan yksin puun juurella, sormeillen katkenneiden siipiensä tynkiä. Hän tietää jo, ettei niitä voi enää korjata, mutta ei kukaan kai välittäisikään. Tieto ei enkeliä hetkauta. Tähän mennessä kaikki ovat vain katsoneet hänen lävitseen, välittämättä hänestä itsestään. Olihan hänen puolestaan rukoiltukin, mutta yhteisössään hän oli kuin ilmaa, näkymätön vailla arvoa. Siksi hän pyrkikin ihmisten luo, itselleen ominaisempaan ympäristöön.
   Hetken enkeli olikin tyytyväinen, sillä hän sopeutui joukkoon täysin. Tyytyväisyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä hän hukkui ihmisten keskuuteen, erottumatta edes omintakeisella tyylillään. Enkeli ei saanut olla oma itsensä, ja se satutti häntä. Enkelithän eivät ole pelottavia hahmoja, hän totesi, joten miksei hän vain paljastanut todellista olomuotoaan? Syy oli selkeä: mieli oli kaaoksessa, ja hän tunsi hautautuvansa ihmismeren hiekkaan.
   Valitettavasti muutkin huomasivat kauniin enkelin epävarmuuden, ja eräänä yönä hänen kimppuunsa käytiin kujalla. Erään miehen ohikulku pelasti hänet vääryyksiltä, mutta hänen vähäinenkin ylpeytensä loukkaantui ja rikkoutui. Sitä ei enää saisi korjattua, enkeli itse ei jaksanut edes yrittää. Hänen vähäiset tuttavansa aloittivat jälleen rukoilun, yrittivät muuttaa enkelin elämän paremmaksi. Enkeli ei kuitenkaan jaksanut kannatella itseään pinnalla, vaan hukkui jälleen aaltoihin, tällä kertaa omasta tahdostaan.
   Vesi oli kuitenkin vierasta, aallot kestämättömiä. Eräänä päivänä enkeli levitti valkeat siipensä avonaisiksi keskellä vilkasta katua. Hän ei kuitenkaan osannut odottaa onnitteluja hienosta tempusta, saati kommentteja naamiaisista. Itkien enkeli pyrähti lentoon, lentäen kaikaiseen metsään, jossa hän turhautuneena repi siipensä irti: eivät nekään häntä olleet auttaneet. Siitä lähtien hän ei ole liikkunut puun alta, vaan on istunut siellä irti revityt siivet vierellään. Hän ei jaksa enää nousta: meren kivet repivät häntä turhan pahoin. Yhden asian hän on kuitenkin saanut päätettyä: hän ei enää antaudu virran vietäväksi. On turvallisempaa pysyä poissa.

Novellimuunnelma Mikko Herrasen kappaleesta Meri. Alkuperäiset sanat nähtävissä täällä.

SasuNaru-Kaikki Kaunis Päättyy Aikanaan

"Toivoisin että muistaisit
kun ystäväni olla taisit
kaiken kauniimpana silloin mä näin
oli aurinkokin polttavampi kuin tänään..."

   Viiltävä kipu. Tyhjyys, joka suojasi minut, tietty päämäärä, jonka vuoksi elin. Ikuisesti verkkokalvoille piirtyneet kuvat joukkomurhasta, josta ainoana selvisin minä... Sekä toki tappaja itse. Silloin määräytyi kohtaloni, jota vastaan en jaksanut edes taistella-kosto. Tappaa se, joka vei minulta rakkaani. Tappaa joku, joka joskus oli itsellenikin rakas...
   Ja nyt, kun olin tavoitteeni saavuttanut... Olinko sittenkään tyytyväinen elämääni? Oliko se sittenkään sitä, mitä havittelin? Purin huuleeni, ja mietin asiaa kahdesti. Ei, en tainnut olla... Koska minulta puuttui joku, jonka kanssa voisin kokemukseni jakaa. Ystävä... Tiesin myös tismalleen, mistä sellaisen löytäisin. Mutta se edellyttäisi minulta jotakin, johon en ollut moneen vuoteen taipunut edes painostuksen edessä...

   Paluuta Konohaan.

   Kirosin itseäni mielessäni, mutta mitä lähemmäksi tulivat lyhyemmät ja pimeämmät päivät, sitä enemmän aloin tuntea kaipuuta entiseen. Mielessä kävi usein myös se, että surmauttaisin itseni, mutta luontoni ei antanut periksi. En ollut syntynyt siihen... Alun alkaen en ollut myöskään syntynyt kostamaan. Mutta sukulaisteni veri oli värittänyt maailmankatsomustani niin vahvasti, etten ollut muuta enää kyennyt ajattelemaankaan.
   Pimeys oli luonnon vallitseva elementti. Vaikka olisinkin ollut valoisassa metsässä, jota olisin joskus voinut luonnehtia kauniiksi, tunsin vain viiltävää kipua ja tyhjyyttä, joka ilmoitti itsestään polttavana taakkana takaraivossani. Ei... En olisi halunnut jatkaa niin. Halusin lähelleni sen henkilön, joka olisi voinut hyvin olla veljeni. Jonkun, joka oli juossut perässäni monta vuotta... Jonkun, joka ilmeisesti vieläkin välitti. "Naruto Uzumaki... Hyväksyisitkö minut takaisin?". Se oli kysymys, jonka olin ajatellut esittäväni.
 
"Mutta kuolleet lehdet kootaan haravalla
jalanjäljet liukenee satamalla
vaipuu unohduksen yöhön kylmään
yksin liikkuvien muistojen maailmaan jään..."

   Kerran tätä ajatellessani päätin palata. Kysymys poltti huulillani, kerätessäni vähät tavarani, jotka olin ottanut mukaani Orochimarun luokse lähtiessäni. Tiesin hyvin, että lähdöstä tulisi vaikea. Ehkä jopa sotaisa... Mutta en ollut turhaan ninjojen bingolistojen korkeilla sijoilla. Vaarallinen peto, saalistaja... Tai jotakin vastaavaa. Edes Orochimarua ei enää pelätty Konohassa yhtä pahasti, niin olin kuullut.
   Otin jalat alleni, ja lähdin ripeästi tarpomaan piilopaikasta karkuun. Tiesin suunnilleen, ettei kylä ollut kovin kaukana; olimme suunnitelleet Konohan tuhon ties kuinka monennetta yritystä, ja olimme siksi majoittuneet melko lähelle, vaikka se riskialtista olikin. Tiesin siis, mihin suuntaan kävellä... Naurahdin hiljaa, rientäessäni kylää kohden.
   Lähtö olikin helppo... Yllättävän helppo. Ehkä olin onnistunut ajoittamaan asiani oikein...
   Tuota pikaa olinkin Konohassa, ja varovasti astelin kohti Naruton asuntoa. Oven edessä epäröin hieman, ja laskin kaapuni hupun. Ei Naruto päästäisi tuntematonta kulkijaa sisälle... Epäröiden koputin oveen, ja tunsin hengitykseni kevenevän. Hyväksyisikö hän minut takaisin..?
   Ovi avautui varovasti, ja ymmärsin katsovani Sakuran silmiin. "Sakura..?" ehdin kysyä, ennen kuin tyttö tunnisti minut. "Sasuke.!?" tyttö ehti älähtää, ennen kuin sain painettua käteni hänen suulleen. "Hiljaa... Missä Naruto on?" kysyin, mutta vastausta ei kuulunut. "Sakura... Missä Naruto on?" toistin kysymykseni. "Ja miksi sinä..?" en ehtinyt saada kysymystä loppuun, ennen kuin näin Sakuran silmien täyttyvän kyynelistä.
   Äkkiä silmäni tuntuivat peitetyiltä. Sakuran heittämä harhatekniikka, sen tunnistin heti. Olin jo aikeissa purkaa sen, mutta tunsin tytön sormet omillani. "Ei, älä... Vien sinut hänen luokseen...", tyttö sanoi, ja hetken kuluttua hän vetikin minua pitkin tietä. Kulkumme oli ripeää, ja kuulin välillä kuiskauksia omasta nimestäni. Mumina kuulosti kuitenkin surumieliseltä.
   Mikä kylää oikein riivasi?
   Jonkin ajan kuluttua pysähdyimme, ja Sakura purki tekniikkansa. Vilkaisin ympärilleni, ja ymmärsin meidän olevan samalla aukiolla, jolla Kakashi piti ensimmäisen selviytymisharjoituksemme. "Mitä me täällä..?" ehdin kysyä, ennen kuin Sakura löi minut polvilleni. Olin hyökätä saman tien takaisin, mutta katseeni iskostui suoraan eteeni.
   Nimiä kivessä... Obito Uchiha... Hayate Gekkoo... Ennen kuin ehdin viimeisimmän, tuoreen nimen kohdalle, tajusin sen olevan obeliski taistelussa kaatuneiden muistolle.
   Viimeinen nimi oli Naruto Uzumaki.
    Tunsin hapen loppuvan lähestulkoon samantien, ja katsoin Sakuraa, jonka kasvoilla oli tunnistamaton ilme... Sääliäkö? "Milloin..?" kysyin, ja tyttö huokaisi hiljaa. "Melko pian Nejin jälkeen...", kuului vastaus. Nejinkin nimi tuli lievänä iskuna, olihan hän yksi voimakkaimmista ja parhaimmista taistelijoista jonka olin tuntenut.
   "Milloin Neji..?" kuiskasin, ja puristin kiveä rystyset valkeina. "Neji lähti alle viikko sitten. Naruto... edellispäivänä...", Sakura kuiskasi. "Kuka hänet surmasi?" kysyin, ja näkökykyni alkoi heiketä. Sakura käänsi katseensa pois. "Minä...", kuului vastaus.
   Enempää ei tarvittu. Otin kunaini, ja iskin sen suoraan Sakuran sydämeen. "Älä luulekaan pyristeleväsi...", ärähdin. Nuoren kunoichin kasvoilla värjyi heikko hymy. "Tiesin tämän, Sasuke... Tiesin tämän päivän koittavan... Mutta Naruton viimeiset sanat olivat nämä: Kerro Sasukelle, että rakastin häntä enemmän kuin mitään muuta...", tyttö kähähti. Huomasin, ettei tuo edes yrittänyt parantaa itseäni... Hän oli valmistautunut hyvin. Sakura kuoli nopeasti käsiini, jättäen verijälkensä kehooni, maahan ja obeliskiin.
   Ensimmäisten korppien saapuessa katosin nopesti. Kenties joskus vielä tapaisin hänet... Naruton... Jossain paikassa, jossa taistelua ei enää olisi. Ettei minunkaan tarvitsisi enää olla yksin, vain ajatukset seuranani... Jossain, mistä en voisi enää paeta. Tai ainakin olisi odottamassa joku, jonka luokse voisin palata.

"Lauloit mulle rakkaudesta
yhdessä olomme taiasta
mutta rakkaus lopulta tuo vain tuskaa
ihan hiljaa eletään elämän ruskaa."

(Lyrics: Tehosekoitin-Kaikki Kaunis Päättyy Aikanaan)

 

Sydänten hautajaiset

"Love's the funeral of hearts
And an ode for cruelty
When angels cry blood
On flowers of evil in bloom..."

 Kivisydän. Tunteeton. Jääkylmä. Siinä sanoja, joilla minua oltiin kuvattu jo pitkään, ja joita kuitenkaan ei koskaan ollut varmistettu oikeiksi kuvauksiksi. Se oli se, mitä ihmiset päälle päin näkivät, se oli sitä, mitä halusin heidän näkevän ja luulevan. En tahtonut kertoa itsestäni kenellekään, halusin lukittautua omaan rauhaani. Minulla oli siihen syyni, joita en myöntänyt edes itselleni. Johtuen kai siitä, että ensimmäinen rikkoutuminen tapahtui ollessani vasta 13, lapsi, joka luuli jo tietävänsä maailmasta kaiken. Luulin tietäväni, mitä on rakkaus, luulin tietäväni, mitä siitä ajattelin. Luulin myös rakastavani yhtä ihmistä, mutta nyt kun ajattelen asiaa, luulo ei ole tiedon väärti. En tiennyt rakkaudesta mitään, enkä varsinkaan mielipidettäni siitä. Kasvaessani isommaksi saatoin jo sanoakin sen ääneen: rakkaus tarkoitti sydänten hautajaisia, oodia ilkeydelle. Kenties toistelin siinä Ville Valon kirjoittamia sanoja, mutta sen paremmin ei ihminen sitä voinut sanoa.
  En ikinä enää halunnut rakastua sen jälkeen, kun pääsin yli kolmannestatoista ikävuodestani. Tiesin, etten edes voisi, sen yhden särjettyä sydämeni. Nyt nauran aatteilleni, sillä sydämen murtumisesta en silloin tiennyt vielä mitään, enkä varmaan tiedä vieläkään. Kasvoin kuitenkin vanhemmaksi, ja aloin nähdä elämän muunakin kuin mustavalkoisena moraalitaisteluna, jossa vahingonteon oli annettava voittaa. Ymmärsin enemmän, joskaan en paljon, jo täyttäessäni 14. Silloin ihastuin toisen kerran. Ja sama homma toistui, tapahtumia ja seurauksia myöten. Nyt olin jo oppinut, että ihmisen on vaikea olla rakastamatta. Siinä suhteessa olin kasvanut jo viisaammaksi. Yhä edelleen kannatin sitä, ettei rakastumisessa ollut järkeä. Arvelin tulevani paljon paremmin toimeen ilman. Kaksi vuotta se onnistuikin.
 Vähän ennen kuudettatoista ikävuottani se tapahtui jälleen. Sama homma toistui, mutta seuraus oli odottamaton. Kuulin kyllä jälleen sanan "ei", mutta samalla ymmärsin, etten ollut vielä ketään rakastanutkaan. Ei, se tapahtui vasta nyt. Niin ainakin arvelin, ja sillä kannalla olen vieläkin. Ennen olisin halunnut ihmisen itselleni, en kenellekään muulle. Nyt totesin olevani onnellinen, jos hänkin olisi onnellinen. En enää kyennyt tappamaan tunteitani, mutta saatoin hillitä niitä, olla oma itseni. Isku tuntui syvemmällä kuin aikaisemmin, mutta nyt olin jo oppinut, ettei se aina ollut vahingoksi. En halunnut tuntea katkeruutta, kuten ennen.
  "Loppujen lopuksi noidankehä ei pysähdy ikinä", sanoin, lopetettuani selostuksen. Mizuki istui vieressäni, puhallellen laiskasti savua suustaan. "Olet omituinen, Tsuyoshi...", tuo kommentoi, silmät suljettuina. Auringonlasku heitti hänen mustaan tukkaansa punaisia ja kultaisia vivahteita, ja oikeastaan teki lähes häijyä katsoa siihen. Siispä käänsin katseeni taas merelle, kalliolta jolla istuimme. Hän napautti kevyesti purut savukkeen päästä. "Tuskin loukkaannut, jos sanon tämän... Sen noidankehänkin saa pysäytettyä, kun löydät jonkun sopivan", Mizuki sanahti, verkkaisesti. Miksi olisin siitä loukkaantunut, sitä en tiedä. Istuimme vielä hetken paikallamme. En reagoinut hänen sanoihinsa, vajosin vain mietteisiini. Niin kai... Mutten halunnut löytää enää muita.

"The funeral of hearts
And a plea for mercy
When love is a gun
Separating me from you"

  Elämä meni painollaan eteenpäin. Syksy saapui, kesän kauneus kuoli. Sen mennessä tunsin itsekin vajoavani, niin kuin aina syksyisin. Vuosi olisi lopuillaan, vuosi yksinäisyyttä takana, vuosi edessä. Ja niin varmasti jatkuisi koko elinikäni ajan. Hyvin vähäiseksi jäävällä vapaa-ajallani mietin erilaisuuttani muihin poikiin nähden. Liikuin kyllä heidän seurassaan ja nauroin heidän jutuilleen, mutten ollut oikeastaan kovin samanlainen. Suurin osa ikäisistäni pojista harrasti karatea, kung futa tai jotakin vastaavaa. Itse harrastin lukemista, kirjoittamista; se oli tapa purkaa aatteet paperille, tapa, jolla en kyennyt vahingoittamaan muita.
  Olin aina ajatellut enemmän, syvemmin. En yleensä mennyt mukaan minkään valtakunnan sekoiluihin, sillä isäni ei kestäisi sitä. Äitini oli jo mennyt, syövän mukana. Itse asiassa, se saattoi olla syy, miksi kasvoin naisen muottiin: olin elänyt ilman äitiä, ja jouduin käyttämään itseäni korvikkeena. Tähän pohdintani usein keskeytyi, sillä en antanut itseni jatkaa pidemmälle. Rakkaus tosiaan tarkoitti sydänten hautajaisia, oli se minkälaista tahansa. Perhe-ja sukurakkauteen annoin itselleni kuitenkin luvan. Kaikki muu oli sallittua, paitsi romanttinen rakkaus.
  Mizuki oli ainut, kenelle saatoin puhua. Mutta hän ei ymmärtänyt-kenties siksi, etten koskaan puhunut nimillä. Siihen taas ei ollut tarvetta, sillä häntä minä rakastin, olin sen sanonutkin, mutta Mizuki ei ymmärtänyt. Jokin ei täsmännyt, kenties se, ettei hän liiemmin arvostanut itseään ihmisenä... Ei kai uskonut, että joku voisi häntäkin rakastaa. Ja silti rakastin, vaikken ikinä häntä saisikaan. Tapahtumista ei ole paljoakaan aikaa, ja yhä edelleen tunnen niin. Kenties se ei koskaan toteudu, kenties toteutuu. En tahdo elätellä turhaa toivoa.

  Mutten silti myöskään tahdo rakastua muihin. Koska, yhtä kaikki, hautaisin siinä vain lopunkin toivoni, mahdollisuuteni... Lopulta sydämeni, kaikkeni.

Jos

"Jos sä olit vaan, pelkkää kuvitelmaa -ja unelmaa
Jos sä et ollutkaan olemassakaan -ollenkaan
Jos sä menit vaan, toiseen puutarhaan -kukkimaan
Jos sä löysit vaan jotain parempaa -ja kauniimpaa"

 "Mitä jos mä olenkin olemassa vain muiden ihmisten takia?" paras ystäväni Vesa kysyi yllättäen. Hätkähdin hereille ajatuksistani, jotka olivat syventyneet hitaasti mutta varmasti. Joy Division soi taustalla, mutta päässäni soi No Man's Band. Katseeni kohdistui suoraan Vesan silmiin, ja tuo puraisi huultaan. "Mitä sä tolla tarkotit?" kysyin, ja kallistin päätäni. "En mä oikeen tiedä, Sakke. Mut kyllä mä jotain tarkotin", kuului epämääräinen vastaus. "Ihan kuin mä en oikeesti olis olemassa. Menisin vaan muiden ihmisten mukaan... Ikään ku mulla ei olis ees omaa suuntaa täällä missään, vaan joku muu sanelis senkin... Olenkohan mä edes olemassa?" tuo kysyi. Purskahdin nauramaan, mutta samassa tajusin reaktioni vääräksi. Vesa oli tosissaan.
 "Kyllä sä mun mielestä ihan lihaa ja verta olet", tokaisin, ja kurtistin kulmiani. Yleensä Vesa heittäytyi pohtimaan näitä asioita vain humalassa, jolloin häntä ei kunnolla edes kuunnellut. Nyt tuo oli kuitenkin selvin päin, ja puhe lievästi sanoen oudoksutti. "Miksi sä hyvä ihminen tollasia oikeesti kyselet? Ei sun pitäis...", aloitin, mutta minut keskeytettiin heti. "Miks ei pitäis? Kai mäkin saan ajatella?" pitkätukkainen rokkari ärähti sen verran kiukkuisesti, että päätin pitää suuni kiinni. Minuuttien kuluessa Vesa leppyi hivenen. "Mua vaan kiinnostaa... Ku ikään ku mä olisin menettämässä jonkun. En mä ehkä tiedä, Marian vai?" tuo puhui, enimmäkseen itsekseen. Olin sanoa, ettei Marian menetys olisi kovin huono juttu, mutta pidin suuni kiinni. Kaksikko oli seurustellut melko pitkään, mutta en ollut oppinut sietämään naisellisempaa sukupuolta ikinä. Vika saattoi olla omassakin asenteessani, mutta Maria ei yksinkertaisesti ollut millään mitalla tutustumisen arvoinen ihminen. Tai sitten olin itse totaalinen kusipää.
 "Tuskin sä Mariaa olet menettämässä... Miks olisit?" kysyin, ja sytytin savukkeen. "En mä oikeen tiedä... Ehkä se haluaa jonkun muun. Jonkun komeemman ja paremman ihmisen", tuo sanoi, melko surkeana. Huokaisuni myötä huoneeseen levisi kevyt savupilvi. "Miks se haluais muka jonkun tollasen? Sä ainakin olet aito ihminen, jolla on mielipiteitä. Sitä paitsi, aika moni...", en kyennyt jatkamaan lausetta enää. Olin aina ihmetellyt sitä, miten Vesa oli hairahtanut Mariaan, mutta kiinnostuksen molemminpuolisuutta ihmetteli yksi jos toinenkin. Suoraan sanoen, ystäväni ei ollut erikoinen unelmaprinssi, mutta eipä tuo mikään sadun hirviökään ollut. Vesa kohotti kulmiaan, ja mutisin jotakin epäselvää. Tuo jäi epäluuloiseksi, tunnelma vaikeaksi. Ehkä juuri sen takia Vesa päätti lähteä kotiin. Vaihdoin Joy Divisionista NMB: hen, ja kuunneltuani hetken tajusin osittain, mitä Vesa ajoi takaa. En varsinaisesti pelästynyt hänen puolestaan, mutta huolestuin. Vesa oli oikeastaan ainut ystäväni, ja sen verran häntä tunsin, että tunne-elämän asioissa tuota piti käsitellä lähes silkkihansikkain. Kaiken lisäksi... Minulla ei ollut muita kuin hänet. Kaikissa merkityksissä.

"Mitä minä tekisin...
Pimeässä pelkäisin...
Minne minä menisin...
Jos en sua löytäisi..."

 Seuraavana päivänä koulussa Vesa istui yksin. Kävellessäni lähemmäs pihalla, tuo väisti poispäin. Kun viimein sain tuon kiinni, tajusin silmien olevan punaiset, kasvojen turvonneet. "Mitä mä sanoin... Maria halus jonkun muun...", hän sanoi. Isku tuli tavallaan minullekin, mutta toisaalta, en oikeastaan yllättänyt. Purin huultani, ja yritin mahdollisimman paljon auttaa sanoilla. Korulauseiden pudottelu ei auttaisi asiaa, mutta siihenkin tulin sortuneeksi pari kertaa. Eikä Vesa vaikuttanut piristyvän.
  "Sähän tiedät sen Jos-biisin?" hän kysyi ruokatunnilla. Nyökkäsin kevyesti, ja yritin olla tukehtumatta lasagneen, jota olin yrittänyt niellä liikaa kerralla. Heikko virnistys häilyi hetken Vesankin kasvoilla, kunnes häipyi huokaisuun. "Ikään ku se olis kirjotettu musta ja Mariasta. Mä olen nyt pimeässä", tuo tokaisi, ja sain vihdoin ja viimein tapeltua lasagnen alas kurkustani. "No... Kyllä sä siitä varmaan vielä nouset", totesin. Vesa huokaisi, ja mutisi vaisusti "ehkä". Loppupäivä meni vähän sekalaisissa tunnelmissa. Tilanteilla oli paha tapa kääntyä tällaisiksi.

"Jos mä tein sen taas, löin sua uudestaa -ja uudestaan
Jos mä rikoin vaan jotain pahempaa -kuin arvaankaan
Jos sä et palaakaan anteeksi antamaan -milloinkaan
Jos sun sydämmes on kuollut kylmyyteen ja pakkaseen"

  Vesa vältteli minua tuon jälkeen hetken aikaa. Viimein sain tuohon kontaktin, ja se oli väistämättä kääntyä riidaksi. Vaikka tapahtuneesta oli jo viikon verran, missä ajassa itse olisin päässyt yli, Vesalla takkusi edelleen. Mutta, kuten sanottua, hän oli herkempi kuin minä. "Sä vaan lyöt sanoillas, vaikka tarkotatki hyvää... Mutta onko sulla sydäntä, Sakke? Onko sulla sellasta, häh?" tuo ärähti, ja onnistui lyömään mulle luun kurkkuun muutaman minuutin ajaksi. "On. Totta kai mulla on", sanoin. Vesan katseeseen syttyi jotain tunnistamatonta, ja silmät välähtivät uhkaavasti. "Todista se", tuo tokaisi.
  En tiennyt muutakaan keinoa. Suljin toisen halaukseen, ja niin tein harvoin, kenellekään. "Riittääkö?" kysyin hiljaa. Vesa mutisi jotakin omiaan, josta en saanut selvää. En jaksanut kysyä. "Vesa, mä oon pahoillani. Mulla ei ole muita kuin sut, mä oon pahoillani siitä mitä sanoin... Kai sä annat mulle anteeks?" kysyin. Vesa hymähti. "Kyllä sä ilkeesti sanoit. Mutta toisaalta, sä olet mun paras ystävä. Eikä mullakaan oo oikein muita kuin sut", tuo sanoi, kevyesti hymyillen. Hymy kohosi myös mun kasvoille. Ehkä kumpikin tulisimme ulos pimeästä, aikanaan. Tästä se alkaisi. Meillä oli toisemme tukenamme, se ei kenties riittäisi... Mutta olisi se ainakin alku.

"Mitä minä tekisin...
Pimeässäkö pelkäisin...
Minne minä menisin...
Jos en sua löytäisi..."

Lyrics No Man's Band-Jos

Pikkusisko

   "Laulan sulle tämän laulun, pikkusisko
Ja mä toivon, et sä kuulet sen
Olen ollut liian harvoin isoveli
Mut usko pois, sua usein ajattelen"

   En edes tiedä, mistä se ajatus tuli. Pelottava ajatus. Enkä tiedä, mistä kyyneleeni olivat lähtöisin. Istuin bussissa, matkalla takaisin kotiin. Pitkä, Helsingissä vietetty viikonloppu oli ohi, ja oli aika palata takaisin normaaliin rytmiin. Nojasin otsaani bussin ikkunaan, ja annoin pitkien rastojeni peittää kasvoni täysin. Niin ihmiset eivät nähneet, että itkin. Itkin, syystä jota en edes tiennyt. Olin palaamassa kotiin, vanhempieni ja pikkusiskoni luo. Tiesin, että he kaikki olivat turvassa. Tai ainakaan minulle ei ollut ilmoitettu mitään. Silti pelkoa tuottavat ajatukset leikkivät mielessäni. Mitä, jos heille tapahtuisi jotakin ? Mitä, jos pikkusiskoni kuolisi ? Tai jompikumpi vanhemmistani ? Purin huultani estääkseni nyyhkäykset, jotka pyrkivät väkisin esiin. En tahtonut ihmisten kuulevan, että itkin. En tahtonut paljastaa sitä heille, sillä se ei heille kuulunut. En jaksanut "mikä sinulla on hätänä"- kuulustelua; vieraille ihmisille en puhunut koskaan. Oli hyvä, jos puhuin kenellekään. Laukkuni oli viereisellä penkilläni, ilmaisten kanssamatkustajille, että siihen ei istuttaisi.
   Maisemat vilahtivat ohi täydellisen harmaina, samantekevinä. Tuuli vihmoi vettä bussin ikkunaan, josta näin kapeat, kalpeat kasvoni. Ne olivat kyynelten juovittamat, silmät punersivat jo. Olin ollut bussissa puolisen tuntia, ja yllättäen kuljettaja jarrutti. Nostin katsettani sen verran, että näin vanhemman naisen, joka nousi bussiin. Painoin nopeasti otsani takaisin ikkunaan, tehdäkseni itseni mahdollisimman huomaamattomaksi. Tuo kulkikin ohi, lähestulkoon käskystä. Loppu puolitoista tuntia meni siinä, että yritin rauhoittaa itseäni. Onnistuinkin siinä, ja nukahdinkin puoleksi tunniksi.
   Päätepysäkillä nappasin laukkuni, ja nousin penkiltäni. Puraisin huulilävistystäni, ja lähdin bussin pysähdyttyä kävelemään kohti sen etuovea, kohti tasaisen harmaata arkea. Harppasin portaat alas, ja ponnahdin bussin rappusista asemalle. Lähdin kävelemään kohti kotia, ja tungin musiikkisoittimen napit vielä syvemmälle korviini. NMB:n "Pikkusisko" soi yhä edelleen toistolla. Se oli suosikkibiisini, mutta se sai minut ajattelemaan pikkusiskoani Tiinaa. Mitä hänelle kuului, oliko hän hengissä, loukkaantunut vakavasti? Sitä ei koskaan voinut tietää, kun oli poissa kotoa. Kilometrin mittainen kotimatka alkoi yhtäkkiä tuntua liian pitkältä, ja nopeutin askeleitani. Sitä paitsi, pääkaupunkiseudun sade oli saavuttamassa jo tätäkin paikkakuntaa, enkä halunnut kastua läpimäräksi.
   Sain yhtäkkiä tekstiviestin äidiltäni."Tino, tulepa kotiin nopeasti. Meillä on vähän vaikeeta asiaa kerrottavana.". Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin. Tiinastako tässä oli kyse? Toivoin, että ei. Tajusin kyllä, että äiti olisi kirjoittanut sen viestiin... Hän olisi halunnut minun tietävän niin pian kuin mahdollista. Joten Tiinasta ei varsinaisesti voinut olla kyse. Huuleni pureksinta kiihtyi, askeleeni tihentyivät entisestään. Pelkäsin sitä, mikä kotona odottaisi. Jos tarkkoja oltiin, äiti oli puoliksi savustanut minut ulos sieltä. Miksi?
   Olin kotona nopeammin kuin yleensä, ja avasin kotioven vapisevin käsin."Kotona ollaan", huusin hivenen epäselvästi murahtaen, ja äiti tuli välittömästi eteiseen. Hänen kasvoillaan oli vaikeasti tutkittavissa oleva ilme."Seuraa mua, Tino", hän sanoi, ja viittoi minut keittiöön. Jätin laukkuni eteisen naulakon alle, ja harpoin kengät jalassa keittiöön. Isäni vilkaisi minua hivenen kiukkuisesti, mutta jätti sen sillä erää sikseen. Siitä tiesin varmasti, ettei kaikki ollut hyvin. Kengät jalassa liikkuminen sisällä oli kielletty, ja isä siitä aina ensimmäiseksi huusi. Äiti meni istumaan isän viereiselle tuolille. Tiina kuului olevan vintissä, kuuntelemassa suosikkiyhtyettään, Christian Deathia."Miksei se tyttö voi jo tulla, saataisiin tämäkin pois päiväjärjestyksessä, helvetti", isä murahti kiukkuisena."Voin mäkin sen hakea", sanoin. En saanut myöntöä enkä kieltoa, joten katsoin parhaaksi nousta ja hakea Tiina alakertaan.
   Nousin puiset portaat ylös, ja koputin Tiinan huoneen oveen. Ovi oli normaalin valkoinen, mutta suuri "KEEP OUT"- ovilippu peitti sen lähes täysin. Tuijotin suoraan lipussa olevan pääkallon silmäkuoppiin, kun ovi avattiin. Katsahdin parikymmentä senttiä alaspäin, ja katsoin Tiinaa, 13- vuotiasta pikkusiskoani. Kuten arvata saattoi, oli Tiinakin ala-asteajoilta muuttunut, muttei ihan siihen perinteiseen suuntaan. Jo valmiiksi tummahkot silmät oli rajattu paksulla mustalla kajaalilla, ja tyyli oli selkeästi goottirokkari. Jo valmiiksi ruskeat hiukset olivat mustiksi värjätyt, ja ne korostivat kermanvaaleaa ihoa hyvin vahvasti. Tiina katsoi minuun tylsästi, mutta tummanvioleteilla huulilla leikki hymy."Kato, hippi palasi kotiin", sisko naurahti, ja mottasi minua leikillään käsivarteen."Äyh", kommentoin virnistäen, ja harppasin sitten sisemmälle huoneeseen, jonka seiniä koristivat useat gootti- ja hevibändijulisteet."Mutsi ja faija pyys sut alakertaan", kommentoin. Lähtiessämme Tiinan huoneesta emme voineet arvata, että uutinen olisi musertava toiselle meistä.

   "Mä uskon kyllä sen, isoveli
Ja uskoisin vaikka oisit ihan hiljaa
Mun on hyvä olla kun olet vierelläni
Saanhan hetkeksi silmäni ummistaa"


   Jälkeenpäin oli vaikea muistaa, mitä tarkalleen sanottiin. Ainut asia, minkä muistin, oli sana "avioero". Kaikki meni minulta ohi korvien. Mutta mikään ei mennyt ohi korvien Tiinalta, joka oli paljon herkempi tällaisille tilanteille. Itse istuin paikallani kuin zombie. Isän ja äidin panikoivat äänet, Tiinan huuto, poisjuoksevat askeleet, huutoa, oven paukahdus. Siinä kaikki, mitä kunnolla muistin."Tino! Mene Tiinan perään!" isä huusi minulle jossakin välissä. Mitä minä olisin siskolleni voinut? Ei hän täysi-ikäinen ollut, ja minun olisi kenties pitänyt juosta perään, mutta en ollut hänestä vastuussa. Äiti ja isä olivat. Nousin kyllä keittiön pöydän äärestä, ja hortosin huoneeseeni. Löin No Man´s Bandin soimaan, ja samantien löin nyrkkini seinään. Miksi, miksi, MIKSI? Kenties se oli selitetty minulle, mutta minulla ei ollut ollut voimaa kuunnella sitä.
   Menin aikaisin nukkumaan, ja seuraavana aamuna myös heräsin varhain. Minut yllätti se, että Tiinaa ei näkynyt missään. Tokkuraisena hoipertelin alakertaan, ja samantien näin kaksi poliisia istumassa pöytämme ääressä."Mihin aikaan hän suurinpiirtein katosi?" toinen poliiseista, kalju ja lihaksikas yksilö, kysyi."Emme katsoneet kelloon, mutta uskoisin, että joskus kahdeksan aikaan illalla", isä vastasi. Äiti itki vieressä, kykenemättä vastaamaan."Siis... Missä Tiina on?" kysyin, ja kurtistin kulmiani."Emme tiedä. Me ei todellakaan tiedetä, missä sun siskos on. Se lähti eilen illalla sinne jonnekin, eikä meillä ole mitään käsitystä, minne", isä vastasi. Valahdin kalvakaksi. Minulla nimittäin oli aavistus, missä sisareni oli."Mä lähden etsimään sen suosikkipaikoista", sanahdin. Äiti yritti sanoa, että he olivat etsineet niistä jo. Ehkä niistä, jotka he tiesivät.
   Kolme katua vasemmalle, neljänneltä oikealle, ja siitä sivukujalle. Sitä kautta kellariin, savuiseen loukkoon. Olin useasti hakenut Tiinaa täältä. Jointtien haju tulvi nenääni jo pitkään ennen, ja sisään kellariin astuessani irvistin inhoten."Tiina?" kysyin ovelta. Turo, yksi hänen pilvenpolttelijakavereistaan, katsahti minuun."Kyllä se tässä kävi, mutta sitte se selitti jotakin jonnekin menemisestä, ei me saatu selvää", hän sanoi. Kiitin häntä, ja häivyin. Hahmojen koosta olin saattanut päätellä, ettei Tiina ollut paikalla. Purin huultani kivuliaasti, ja lähdin seuraavaksi autokorjaamolle. Tuuli pureutui kaulaani kivuliaasti huivin läpi, ja painoin pääni kumaraan. Koulu saisi tältä päivältä jäädä: ei siellä kuitenkaan mitään tapahtuisi. Harpoin päättäväisesti vastatuuleen.

   VIIKKOA MYÖHEMMIN

   Katsahdin äitini tummiksi meikattuja kasvoja ja mustia vaatteita. Minulla ja isällä oli päällämme myös mustat puvut, katseemme kuollut ja eloton. Tiina oli löydetty vanhan sillan luota päivää katoamisen jälkeen. Miten hän sinne oli päätynyt, se oli hyvä kysymys, sillä se sijaitsi kymmenen kilometriä kotiamme etelään. Sillalta oli löytynyt loppuunsa juotu Koskenkorva-pullo. Oliko Tiina niin humalassa, että oli kaatunut kaiteen yli, vai oliko hän kenties päättänyt hypätä? Kuolinsyystä, niskan ja selkärangan murtumisesta, ei saanut selvyyttä. Äidin ja isän avioeroaikeet olivat kenties olleet hänelle liikaa. Normaalisti hän vietti aikaansa jonkun kanssa, jonkun ystävänsä... Tällä kertaa hän oli oletettavasti ollut liikkeellä yksin.
   Kirkossa en kyennyt lausumaan muistosanoja muuten kuin kuristuneella äänellä. Olin kaapannut nekin "Pikkusiskosta". Ja ne menivät näin:

   "Älä pelkää pikkusisko
Taivas pitää sinun puolta
Vaikka joudut tänään yksin lähtemään
Mä en voi sun mukaan tulla
Ei ole lupaa siihen mulla
Mut älä pelkää
Älä pelkää, pikkusisko..."

Ihan tavallinen tyttö

   Olen hiljainen. Onko siitä sinulle jotakin haittaa? Olen erilainen. Häiritseekö se sinua? Olen sulkeutuvampi kuin muut. Miksikö? En halua muiden satuttavan itseäni enää enempää...

   Hiljaisuus. Se tila kävi hänelle aivan liian ahtaaksi. Loppujen lopuksi... En edes tiedä, miksi hän eli pelkässä hiljaisuudessa. Se ei ollut hänelle esittämistä, vaan pakoreitti. Pakoreitti todellisuudesta, pakoreitti muiden luota. Ei hänen erilaisuutensa minua koskaan häirinnyt, eikä se, ettei hän puhunut. Hän itse kärsi siitä enemmän, mutta ei halunnut enää muiden satuttavan itseään. Lopulta hän päätyi ratkaisuista pahimpaan, jättäen jälkeensä vain tyhjyyttä, surun ja kirjeen. Kirjeen, jossa hän pyysi kertomaan tarinansa muillekin, olemaan opetuksena siitä, miten ei kannata toimia. Mitä kannattaa yrittää välttää. Hänen viimeinen tahtonsa on minun lakini, ja toteutan sen nyt.
   Hän oli uusi luokallamme. Ei erikoisen tavallinen ihminen, vaan ulkonäöltäänkin jo poikkeava. Alusta asti hiljainen, hän tutkaili maailmaa täysin eri tavalla kuin suurin osa ikäisistämme ihmisistä. Nopeasti hänet leimattiin oudoksi, eikä hänen kanssaan liikkunut oikeastaan kukaan. Ei hän tosin seuraa ilmeisesti kaivannutkaan, sillä aina, kun hänelle puhuttiin... Niin, hän ei koskaan vastannut, katsoi vain ilmeettömästi. Aivan sama, mitä toinen yritti, katse viestitti aina saman asian: Mitä sinä minusta haluat? Näkyi selvästi, että tyttö ei halunnut ketään lähelleen. Tiesimme hänestä vain nimen: Alina. Mitään muuta hänestä ei kunnolla saanut irti.
   Hänellä oli kuitenkin tapa puhua, kertoa. Hän kirjoitti tunteensa teksteihin, useimmiten lyriikoihin. Ne olivat tummasävyisiä, raskaita. Masennuksen merkkejä riimeissä ei kuitenkaan näkynyt, sanat olivat vain hänen tapansa tutkailla tätä yhteiskuntaa. Alina ei kuitenkaan lukenut tekstejään ääneen, ja harvoin antoi ne näytillekään. Ne harvat kerrat olivat vain etuoikeutetuille, ja minä olin yksi heistä. Minuun hän kertoi luottavansa, mutta siltikään hän ei koskaan kertonut, mitä hän sisällään tunsi. Monet kerrat mietin yön yli, miten saisin hänet puhumaan. Oliko hänellä rankkaa kotona? Vai oliko hän niin erilainen, ettei kokenut kuuluvansa tähän yhteiskuntaan? Mietin myös, voisinko auttaa häntä taas luottamaan kunnolla. Mutta kun puhuin asiasta hänelle, hän vastasi:

   "Olen hiljainen. Onko siitä sinulle jotain haittaa? Olen erilainen. Häiritseekö se sinua? Olen sulkeutuvampi kuin muut. Miksi? En halua muiden satuttavan itseäni enää enempää. Luottamus ei ole todellinen käsite. Ihminen on luonut sen, jotta voisi tehokkaammin puukottaa toveriaan selkään."

   Noiden lauseiden olisi pitänyt kertoa minulle, ettei kaikki ollut kunnossa. Olin kuitenkin sokea, liian hölmö nähdäkseni, että nuo lauseet olivat kaikessa jyrkkyydessään hätähuuto maailmalle. Pistin sen hänen erilaisuutensa piikkiin, ja annoin asian olla. Enhän vielä tuolloin tuntenut häntä kunnolla; eihän hän päästänyt ketään lähelleen.

   Alina tuli lukuvuoden puolivälissä luokallemme. Siitä pitäen häntä nälvittiin paitsi omassa luokassa, myös muiden luokkien tahoilta. Hän ei kuitenkaan ottanut pilkkalauseita kuuleviin korviinsakaan, vaan antoi niiden mennä täysin ohi. Alina suoriutui lähes kaikesta moitteettomasti, ja hänen todistuksensa puhuivat puolestaan; hän oli kympin oppilas. Tätäkään yhtälöä ei suodatettu; miten joku, joka poikkesi massasta, voisi olla tarpeeksi älykäs kymppeihin ja yseihin? Moni tätä yhtälöä kyselikin, ehkä pilkalliseenkin sävyyn, mutta vastauksena oli vain tuijotus: Mitä oiken tahdotte?

   Tapahtumaketju sai alkunsa helmikuussa. Eräänä päivänä hän ei yksinkertaisesti tullut kouluun. Moni ihmetteli syytä, pilkka unohtui uteliaisuuden tieltä. Luokanvalvojamme kertoi lopulta Alinan jääneen auton töytäisemäksi. Tunsin valahtavani kalpeaksi, kämmenieni hiostuvan. Pelkäsin hänen olevan hengenvaarallisessa tilassa. Rauhoituin kuitenkin luokanvalvojamme kertoessa, että Alina oli sairaalassa, muttei hengenvaarallisessa tilassa. Itse asiassa, hän voi hyvin; töytäisy ei ollut ollut paha, ja Alina oli lähes täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Koulun jälkeen kävin katsomassa häntä sairaalassa, ja hän oli oma itsensä: vaitonainen kuuntelija, ja silti läsnä. "Miten sä oikein ajauduit auton eteen? Etkö sä... Etkö sä vaan nähnyt sen tulevan?" kysyin. Hän katsahti minuun, mutta tällä kertaa vihreät silmät katsoivat minuun oudosti. Hetken kuluttua tajusin, että ne sisälsivät kyyneleitä- eikä Alinalla ollut aikomustakaan vastata minulle. En alkanut tivata häneltä syytä, mutta sairaalasta lähtiessäni pääni kuhisi vielä enemmän kysymyksiä kuin sinne mennessäni- enkä saanut ainuttakaan vastausta. En yhtään, vaikka olisin niitä tarvinnut. Uteliaisuudestako? No, sehän on ihmisen perusluonne.

   Alinan päästyä pois sairaalasta ilkkuminen vähentyi puoleen. Ehkä siksi, että ihmisillä oli jo muutakin ajateltavaa: yhdeksännen luokan kevät ja yhteishaku. Yllättäen Alinan koulumenestys alkoi mennä karille. Hän puhui tavallistakin vähemmän, eikä enää suorittanut normaalia tasoaan. Muutamat puhuivat tästä huolestuneeseen sävyyn, mutta kovinkaan montaa ei kiinnostanut. Ymmärsimme, että hän alkoi stressaantua yhä enemmän ja enemmän. Kukaan ei kuitenkaan laittanut tikkua ristiin hänen auttamisekseen. Ehkä ajattelimme sen olevan ohimenevää, ken tietää. Ei siihen ole yksittäistä selitystä. Kaikki tämä tapahtui hyvin lyhyessä ajassa, vajaassa kuukaudessa. Sen olisi pitänyt viimeistään avata silmämme, mutta kaikilla oli aina jotakin muuta. Jopa minulla, jolle Alina uskoutui, jos nyt uskoutui. Minulla oli aina vain kiire, olin täysin omissa asioissani kiinni. Ymmärsin liian myöhään, ettei Alinaa kuunnellut kukaan. Hän olisi ehkä loppuvaiheissa halunnutkin puhua... Kukaan vain ei halunnut kuunnella.

   Kaikki loppui kuin seinään. Vain vähän ennen yhdeksännen luokan loppua käteeni tuotiin kirje. Ihmettelin, miksi luokanvalvojamme itki. En osannut aavistaa vielä mitään, vaan avasin kuoren. Aloin lukea hitaasti rivejä läpi. Loppuun päästyäni minun oli istuttava, etten olisi pyörtynyt. En edes nähnyt mitään, sillä kyyneleet sumensivat näkökentän. Kirjeessä luki:

   "Kiitos sinulle, että jaksoit kuunnella minua edes vähän, outoudestani huolimatta. Mä en aiemmin kertonut tätä, mutta... Se kun mä jouduin sinne auton alle, mä tein sen tahallani. Mä vaan odotin sopivaa hetkeä kertoa, mutta yllättäen sä käänsitkin mulle selkäs etkä enää kuunnellut. Enkä mä tietenkään osannut kertoa, paitsi näin. Mä kirjoitin runon.

Tähtien hopeinen tuike muuttuu
Nyt jo verestävän punaiseksi
Taivaankansi muuttuu pikimustaksi
Missään ei ole enää mitään järkeä

En näe enää eteeni
Minulla ei ole valoa jota seurata
Olen juuttunut aikaan
Mutta silti menen eteenpäin valonnopeudella

Lumihiutaleista tulee harmaita
Ovatko ne kenties enkelin siipisulkia
Enkelin, joka kaiken kestettyään
Murtuikin paineen alla?

Voivatko enkelin siivet pettää?
Voiko suojelijakin murtua?
Vaaniiko vaara siellä jossain
Siellä, mistä ei ole paluuta?

Se on minun selvitettävä
Se on vain matka tuntemattomaan
Minulla ei ole mahdollisuutta kertoa
Näkemästäni

Kyyneleistä tulee punaisia
Ja tunnen palavani loppuun
Tämä on kirjoitettu sinulle
Kiitos ja anteeksi "

   Toiselle puolelle hän kirjoitti pyyntönsä kertoa tarinansa. Ja loppujen lopuksi... Hän oli ihan tavallinen tyttö. Täysin tavallinen ihminen, lihaa ja verta. Erilainen, mutta silti ihminen.

   Ihan tavallinen tyttö.