Jos

"Jos sä olit vaan, pelkkää kuvitelmaa -ja unelmaa
Jos sä et ollutkaan olemassakaan -ollenkaan
Jos sä menit vaan, toiseen puutarhaan -kukkimaan
Jos sä löysit vaan jotain parempaa -ja kauniimpaa"

 "Mitä jos mä olenkin olemassa vain muiden ihmisten takia?" paras ystäväni Vesa kysyi yllättäen. Hätkähdin hereille ajatuksistani, jotka olivat syventyneet hitaasti mutta varmasti. Joy Division soi taustalla, mutta päässäni soi No Man's Band. Katseeni kohdistui suoraan Vesan silmiin, ja tuo puraisi huultaan. "Mitä sä tolla tarkotit?" kysyin, ja kallistin päätäni. "En mä oikeen tiedä, Sakke. Mut kyllä mä jotain tarkotin", kuului epämääräinen vastaus. "Ihan kuin mä en oikeesti olis olemassa. Menisin vaan muiden ihmisten mukaan... Ikään ku mulla ei olis ees omaa suuntaa täällä missään, vaan joku muu sanelis senkin... Olenkohan mä edes olemassa?" tuo kysyi. Purskahdin nauramaan, mutta samassa tajusin reaktioni vääräksi. Vesa oli tosissaan.
 "Kyllä sä mun mielestä ihan lihaa ja verta olet", tokaisin, ja kurtistin kulmiani. Yleensä Vesa heittäytyi pohtimaan näitä asioita vain humalassa, jolloin häntä ei kunnolla edes kuunnellut. Nyt tuo oli kuitenkin selvin päin, ja puhe lievästi sanoen oudoksutti. "Miksi sä hyvä ihminen tollasia oikeesti kyselet? Ei sun pitäis...", aloitin, mutta minut keskeytettiin heti. "Miks ei pitäis? Kai mäkin saan ajatella?" pitkätukkainen rokkari ärähti sen verran kiukkuisesti, että päätin pitää suuni kiinni. Minuuttien kuluessa Vesa leppyi hivenen. "Mua vaan kiinnostaa... Ku ikään ku mä olisin menettämässä jonkun. En mä ehkä tiedä, Marian vai?" tuo puhui, enimmäkseen itsekseen. Olin sanoa, ettei Marian menetys olisi kovin huono juttu, mutta pidin suuni kiinni. Kaksikko oli seurustellut melko pitkään, mutta en ollut oppinut sietämään naisellisempaa sukupuolta ikinä. Vika saattoi olla omassakin asenteessani, mutta Maria ei yksinkertaisesti ollut millään mitalla tutustumisen arvoinen ihminen. Tai sitten olin itse totaalinen kusipää.
 "Tuskin sä Mariaa olet menettämässä... Miks olisit?" kysyin, ja sytytin savukkeen. "En mä oikeen tiedä... Ehkä se haluaa jonkun muun. Jonkun komeemman ja paremman ihmisen", tuo sanoi, melko surkeana. Huokaisuni myötä huoneeseen levisi kevyt savupilvi. "Miks se haluais muka jonkun tollasen? Sä ainakin olet aito ihminen, jolla on mielipiteitä. Sitä paitsi, aika moni...", en kyennyt jatkamaan lausetta enää. Olin aina ihmetellyt sitä, miten Vesa oli hairahtanut Mariaan, mutta kiinnostuksen molemminpuolisuutta ihmetteli yksi jos toinenkin. Suoraan sanoen, ystäväni ei ollut erikoinen unelmaprinssi, mutta eipä tuo mikään sadun hirviökään ollut. Vesa kohotti kulmiaan, ja mutisin jotakin epäselvää. Tuo jäi epäluuloiseksi, tunnelma vaikeaksi. Ehkä juuri sen takia Vesa päätti lähteä kotiin. Vaihdoin Joy Divisionista NMB: hen, ja kuunneltuani hetken tajusin osittain, mitä Vesa ajoi takaa. En varsinaisesti pelästynyt hänen puolestaan, mutta huolestuin. Vesa oli oikeastaan ainut ystäväni, ja sen verran häntä tunsin, että tunne-elämän asioissa tuota piti käsitellä lähes silkkihansikkain. Kaiken lisäksi... Minulla ei ollut muita kuin hänet. Kaikissa merkityksissä.

"Mitä minä tekisin...
Pimeässä pelkäisin...
Minne minä menisin...
Jos en sua löytäisi..."

 Seuraavana päivänä koulussa Vesa istui yksin. Kävellessäni lähemmäs pihalla, tuo väisti poispäin. Kun viimein sain tuon kiinni, tajusin silmien olevan punaiset, kasvojen turvonneet. "Mitä mä sanoin... Maria halus jonkun muun...", hän sanoi. Isku tuli tavallaan minullekin, mutta toisaalta, en oikeastaan yllättänyt. Purin huultani, ja yritin mahdollisimman paljon auttaa sanoilla. Korulauseiden pudottelu ei auttaisi asiaa, mutta siihenkin tulin sortuneeksi pari kertaa. Eikä Vesa vaikuttanut piristyvän.
  "Sähän tiedät sen Jos-biisin?" hän kysyi ruokatunnilla. Nyökkäsin kevyesti, ja yritin olla tukehtumatta lasagneen, jota olin yrittänyt niellä liikaa kerralla. Heikko virnistys häilyi hetken Vesankin kasvoilla, kunnes häipyi huokaisuun. "Ikään ku se olis kirjotettu musta ja Mariasta. Mä olen nyt pimeässä", tuo tokaisi, ja sain vihdoin ja viimein tapeltua lasagnen alas kurkustani. "No... Kyllä sä siitä varmaan vielä nouset", totesin. Vesa huokaisi, ja mutisi vaisusti "ehkä". Loppupäivä meni vähän sekalaisissa tunnelmissa. Tilanteilla oli paha tapa kääntyä tällaisiksi.

"Jos mä tein sen taas, löin sua uudestaa -ja uudestaan
Jos mä rikoin vaan jotain pahempaa -kuin arvaankaan
Jos sä et palaakaan anteeksi antamaan -milloinkaan
Jos sun sydämmes on kuollut kylmyyteen ja pakkaseen"

  Vesa vältteli minua tuon jälkeen hetken aikaa. Viimein sain tuohon kontaktin, ja se oli väistämättä kääntyä riidaksi. Vaikka tapahtuneesta oli jo viikon verran, missä ajassa itse olisin päässyt yli, Vesalla takkusi edelleen. Mutta, kuten sanottua, hän oli herkempi kuin minä. "Sä vaan lyöt sanoillas, vaikka tarkotatki hyvää... Mutta onko sulla sydäntä, Sakke? Onko sulla sellasta, häh?" tuo ärähti, ja onnistui lyömään mulle luun kurkkuun muutaman minuutin ajaksi. "On. Totta kai mulla on", sanoin. Vesan katseeseen syttyi jotain tunnistamatonta, ja silmät välähtivät uhkaavasti. "Todista se", tuo tokaisi.
  En tiennyt muutakaan keinoa. Suljin toisen halaukseen, ja niin tein harvoin, kenellekään. "Riittääkö?" kysyin hiljaa. Vesa mutisi jotakin omiaan, josta en saanut selvää. En jaksanut kysyä. "Vesa, mä oon pahoillani. Mulla ei ole muita kuin sut, mä oon pahoillani siitä mitä sanoin... Kai sä annat mulle anteeks?" kysyin. Vesa hymähti. "Kyllä sä ilkeesti sanoit. Mutta toisaalta, sä olet mun paras ystävä. Eikä mullakaan oo oikein muita kuin sut", tuo sanoi, kevyesti hymyillen. Hymy kohosi myös mun kasvoille. Ehkä kumpikin tulisimme ulos pimeästä, aikanaan. Tästä se alkaisi. Meillä oli toisemme tukenamme, se ei kenties riittäisi... Mutta olisi se ainakin alku.

"Mitä minä tekisin...
Pimeässäkö pelkäisin...
Minne minä menisin...
Jos en sua löytäisi..."

Lyrics No Man's Band-Jos